Kuulumisia

Tänään oli verkostopalaveri, jossa puhuttiin mun kotiuttamisesta. Kotiuttaminen tapahtuu Elokuussa kun olen saannut muuton tehttyä, ja olen ollut viikon viellä osastolla muuton jälkeen, sitten saan sanoa hyvästi aikuisten psykiatrian osastolle! Mä oon niin onnellinen! Ja nyt kun koulupaikka on kuulemma varma niin oon erittäin onnelinen. Mun on vielläkin vaikea uskoa sitä että, mä oon päässyt kouluun kun ei oo viellä tullu kutsukirjettä. Vuosi sitten en ollu näin onnelinen mitä nyt olen. Ja olen paljon vahvempi ja sitkeämpi mitä vuosi sitten olin.
Tää viikko viellä mennään sillein että ti-su kotiin ja ens viikolla oon vaan enään yhden yön osastolle ja maanantaina pääsen kotiin ja sitten tuleekin että oon kaksi viikkoa kotona. Mä oon niin ylpeä itsestäni että, olen selvinnyt tähän päivää. En uskonnut melkein missään vaiheessa että, mä tuun elämään normaalia elämää ja onnelisena. Mä en voi pukea oikein sanoiksi tätä tunne tilaa mikä mulla on tällä hetkellä. Kaikki kehu mua tosi paljon verkostopalaverissa, että olen kasvannut valtavasti vuoden aikana.
Tässä kumminkin tapahtuu monta asiaa, mikä voi tressata mua vaikka, en itse tiedosta sitä (muutto, koulu) Mut kuhan annan itselleni aikaa levähtää niin ei tuu takapakkia. Yksi asia minua jo mietityttää on se että miten mä pärjään heinäkuun viimeisillä viikoilla koska, on isän kuolipäivä ja se on ollut mulle aika rankka paikka. Sitä asiaa ei olla koskaan, hoidettu kun tapahtuma tapahtu. Jos minä olisin päässyt käsitelemään asiaa, niin heinäkuu vois olla mulle helpompaa. Uskon kyllä että, se on tällä hetkellä helpoa mulle kun olen vehvempi ihminen, mutta isä pysyy aina mun sydämmessä eikä sitä kukaan saa sitä pois sieltä ja tuun aina ikävöimään isää.

kasvoilta näätte mun oikean hymyn, mitä vuosi, sitten ei ollut! Mä melkein itken onnesta. Elämän jälkiä näkyy kehossa mutta, niille ei voi mitään. Ja en voi uskoa sitä että olen lusinnut 1v 6kk osastolla, mutta hyvä niin, koska muuten en välttis ole hymyilemässä täällä. Mä oon ison kiitoksen merkeissä kaikkille jotka on ollu mun tukena. Vähemmän tai vähän enemmän. Varsinkin yhdelle mun ystävälle joka on aina jaksannut tulla katsomaan mua tänne jos en oo päässy kotijaksoille, tai muuten ollu mun tukena esim puhelimen välityksellä. Kuhan saan joskus olla jollekin toiselle joka on samassa tilanteessa kun minä vuosi sitten.