mutkikas elämäntie

Nyt se on totta, Elmo meinaan saa uuden kodin. Vanhemmalta naiselta. Oon pidätännyt itkua. Sattuu kun joutuu mietimään, että ei ole enään omaa koiraa. Mutta tämä on vaa Elmon parasta. Tulen aina muistamaan Elmon ja se on aina sydämmessäni. Ja tulen aina rakastaa Elmo. Toivon, että Elmo tietää myös sen. Tämä kaikki tuntuu niin väärältä Elmoa kohtaa, kuin minua kohtaan. Joskus on vaa päästettävä irti josta rakastaa yllin kyllin. Ja minulla on se, että Elmolle joudutaan etsiä uusi koti. Nainen sanoi, että laittaa kuvia. Pystynkö katsomaan niitä kuvia? Kysyin äitiltä, että onko mahdollista, että pääsen katsomaan Elmoa joskus. Äiti vastasi, että ei niin usein kun Elmo alkaa ikävöimään. Tämä olisi ollut tiedossa kun aloitan syksyllä uudelleen opinnot ja uskon, että Elmolla tulee olemaan hyvä koti! Tuun aina rakastamaan sua <3 Olen nyt ollut viikon ja neljä päivää. Päivät on mennyt hitaasti ja välillä nopeammin. Menetin kievarin ruokailut, koska pari ensimmäistä itapalaa meni, vähä...

Tänään tuli siirto kasi osastolle. Itketti, mutta en kehdannut itkeä näkyvästi. Pelotti tulla tälle osastolle. Tärisin, kun osastoa näytettiin ja kerottiin käyntöntöjä. Alku jännitys meni tosi nopeasti kumminkin ohi, kyllä vielä jännittää. Ei onneksi enään niin paljoon. En osaa sanoa vielä mielipidettä tästä osastosta. En siis tarkoita sitä, että tykkään olla osastolla. Oisin vaan niin toivonnut, että kotiudun akuuttiosastolta. Tein asiat väärin, mutta se on mennyttä. Nyt vaan uusia tuulia kohti ja kotia kohti. En aio olla kauaa osastolla, en todellakaan. Näytän, että voin jo paljon paremmin. Ei sitä kyllä tarvitse näyttää, koska olen jo paljon paremassa kunnossa. Kun jouduin osastolle. Huomaan taas sen kun syön lääkkeet niin vointini on hyvä. Nyt vaan pitää pää kylmänä, että syön lääkkeet. Niin sillon pärjätään ilman osastoa. Minusta löytyy voimaa/tahtoa jaksaa paremmin. Jotenkin on sellainen olo, että ei riitä voimat  Eniten tällä hetkellä pelkään, että en pääse enään omaan...

Otsikko voi kertoa, että joku on kuollut. Niin sentään ei ole tapahtunnut . Eieiei, ei näin! On niin paha olo. Ei spyykisesti eikä fyysisesti. Tai en tiedä mihin tämän suru lokeroidaan. Olen tällä hetkellä todella petynnyt. Siihen, että en pärjää ilman osastoa. Pärjään pisimillään 2kk kotona, kunnes tulee taas osasto jakso. Tekisi mieli satuttaa itseään, mutta en tee sitä. Haluan nopeasti ulos osastolta, niin nopeasti kuin on mahdollista. Miksi olen niin lääke kielteinen, niiden avulla pystyn elämää normaalia elämää. Olen kateelinen siskolle todella paljon. Ei nuo ole se asia miksi olen surullinen. Vaan siitä, että... ei en edes pysty kirjoittamaan asiaa. Itkin eilen illalla melkein koko ajan. Tämäkin ajatus pelottaa, että haluaa erkaantua perheestä. He pystyvät nauttia elämästä, pääsevät tallinnaa... Ja minä olen neljän seinän sisällä 24/7. Haluan nähdä lääkäriä ja jutella asiat halki niin, että pääsen kotiin. Eikä minua siirettäis kuntoutus osastolle. Se taitaa olla jo liian myöhäst...

Miten minulla menee oikeasti?  En todellakaan tiedä miten minulla menee, oikeasti. Ihan oikeasti. Voin minun mielestäni tosi hyvin, mutta onko se totuus. Esim: jos mietitään, että olen sairaalan ulkopuolella. Meneekö sillon samanlailla miten täällä menee. On nykyisin helppoa hakea lääkkeet, niissä ei ole mitään ongelmia. Syöminen eilen alkoi "kummitelee" päässä, mutta vointin sen ajatuksen ja menin syömään. Niin iso halu mennä ulos. Oonhan käynnyt sisäpihalla ulkona, mutta kun ei sielä nyt voi kävellä kun on lunta. Toki käyn sielä aika usein tupakalla. Ja huomenna kello 12 on ulkoiluryhmä johon aion osallistua. Iso halu jo kotiin. Elmon luo. Riittääkö voimat arjen pyörittämiseen? Jotenkin uskon, että onnistuu & jaksan pyörittää arkea kotona. Tehdä ruokaa, käyttää Elmo ulkona ja kaikkea muuta. Tänää aloitin päivemmällä kirjoittaa jo tätä postausta, mutta en jaksannut keskittyä kirjoittamaan. Aloin katsomaan viime viikon salatut elämiä. Tämän viikon kaksi jaksoa jäi k...

Ensinäkin kun menen aiheeseen, niin olen todella petynnyt tähän tilanteeseen. Todella petynnyt, että tuli osasto jakso. Ei siitä sen enempää. Otsikko kertoo aika paljon, suurin unelma vois olla, että voittaisin lottovoiton. Se ei ole minun suurin unelma. Jonnekin lämpöiseen, ottamaan aurinkoa. Ei, ei sekää ole minun suureni unelma. (kyllä jossain vaiheessa haluan matkustella) Suurin unelmani on tällä hetkellä, että saan sosiaali- ja terveysalalta paperit käteen ja valmistuisin hoiva-avustajaksi. Kuten olen muissa postauksissa kertonnut, että syksyllä opinnot alkaisi alusta. Syksyllä ehdin olla kolme viikkoa koulua kunnes jouduin osastolle. Mitä pitää tehdä, että suurin unelmani toteutuu. Minun täytyy kuntoutua todella siihen kuntoon, että pystyn käymää koulua ja opiskella. Voima varoja pitää olla paljon, että pääsen unelmani kimppuun. Ja suureen unelmaa tarvitaa esim säänöllinen lääkitys, mikä on tällä hetkellä vaikea hyväksyä. Uskon, että se onnistuu jossain vaiheessa todella usk...

Eii, en voi hyväksyä, en vaan voi hyväksyä! Joudun kuntoutus osastolle ja se on 8. Lääkäri sano, että hoito ei ole vältämättä pitkä kuhan nyt lääkkeet ja vointi näytäytyyn hyvältä ainakin kaksi viikoa. Niin voi alkaa miettimään kotiuttamista. Osasin kyllä jotenkin tämän asian odottaa. Sille ei voi nyt mitään, kun en ole vapaaehtoisesti vaan pakkohoidossa. Sain tänää haettua lääkkeet, käynnyt aamupalalla ja lounaalla. Pelottaa mennä suunattomasti sinne, en tiedä mitä teen. Ahdistaa ajatus, että joudun kuntoutus osastolle. Yritän vaan ajatella, että se on hyväksi minulle. En tunne sieltä ketään, en ketään. Ihan vieras osasto minulle. Itkettää, mutta en halua itkeä! Todella toivon, että on tosi lyhyt hoito siellä, todella toivon. Ymmärrän sen myös, että tarvitsen vielä jonkin aikaa hoitoa, Mitä jos se on vuoden?!?  Ahdistaaa! En muuta voi sanoa kuin, että ahdistaa tosi paljon. En edes haluuis mennä 6, liian paljon tuttuja hoitajia. Toivon mukaan isoveli tulee käymään huomenna minun...

Illalla otin lääkkeet niinkuin piti, mutta se meni nestemäisenä. Oli hiukan vaikea ottaa lääkettä, mutta hyvin se meni. Hoitaja istu tovin minun kanssa huoneessa illalla. Itkin, itkun päälle melkein koko päivän. Itkin jopa lääkärin tapaamisessa, mutta en pystynnyt puhumaan asiosta mitään. On pakko päästä syksyllä kouluun pakko. Olen koht haaveillut siitä kolme vuotta, mutta aina on tullu sairaala keikka, mutta nyt se saa loppua, toden teolla saa loppua. Aion näyttää, että pystyn ottaa lääkkeet. Syön terveelisesti ja moni puolisesti. Sitten kun aika koittaa, että pääsen kotiin alan käymää Elmon kanssa lenkillä, käyn muutenkin. Jotenkin vaan on pakko liikkua. Haluisin edelleen laihtua, mutta se on pakko tehdä oikein, eikä syömättä. Äiti sano minulle, että minun ei pidä laihtua, olen jo tarpeeksi hoikka. Mutta en ole tyytyväinen kroppaa. En halua olla syömättä, pitää olla melkein koko ajan sängyn pohjalla kun nouset sängystä niin pyöryttää. Kävin eilen joka ikisellä ruualla syömässä v...

Täyttä totta on edelleen, että haluan laihtua. Kävin syömässä hiukan ruokaa, koska muuten tästä osasto jaksosta ei tule loppua vaan joudun kuntoutus osastolle. Ja sinne en halua mennä. Toinen asia, avohoidosta tulee sairaanhoitaja kolmen viikon kuluttua, saas nähdä millä osastolla olen sillon. Toivon kovasti, että asiat lähtee menemään toiseen suuntaan. Muutos vaan lähtee minusta, ei kenestäkään muusta! Pelottaa valmiiksi jo ilta, en ole pystynnyt ottaa lääkettä kahtena päivänä. Ja voimat on vähissä tapella asioista. Minulla oli kotona kaikki tosi hyvin. Ja se kun jätin lääkkeet syömättä oli tositosi väärin ja muka luokitellaan itsetuhoisuudesta. Ei, ei minun mielestäni, mutta pakko vaan jotenkin kääntää tämä kelkka toiseen suuntaan. Oli inhottava/ikävä nähdä avohoidon sairaanhoitajani. En tiedä miten pystyn näkeemään hänet kolmen viikon kuluttua. Joudun luopumaan mun rakkaasta koirastani, tiesin tämän. Tiesin sen, että äiti loukaantu minulle, siitä kun olen täällä ja siitä, että e...

Kylmyys, väsyttää. Minun suunitelmia ei tule kukaan pilaamaan. Haluan laihtua ja laihtua. 15kg pitää saada pois. Vaikka en pääse lenkille, kun olen osastolla. Pystyyhän sitä paitsi jumpata huoneessa. Ja olen tehnyt. Nyt en pääse koirani kanssa lenkeille, mutta mä pystyn pudottaa painoa. En ole juurikaan syönyt mitään, koska jokainen pala tuntuu tositosi väärältä ja ahdistaa kuvitellakin syödä ruokaa. Kukaan ei tule minun tielle ei kukaan. Vaikka olen osastolla, niin ei toistaiseksi olla puututtu minun syömiseen "syön" todellisuudessa se lentää roskikseen. Tänään hoitaja sano "ota hiukan enemmän" mutta lähdim linjostolta vihaisena pois, koska en halua syödä. Kalorit kummittelee päässä niin paljon, että sitä ei voi sanoiksi pukea! Haluan olla tyytyväisempi itseeni, enkä vihata itteeni täälläisenä minkälainen olen. Haluan olla kaunis ja laiha. Laihakin voi olla kaunis, ihan oikeasti.  Myös päässä äänet sanoo "älä syö, olet läski" "ruoka on myrkyt...

En oikein jälleen kerran tiedä mistä minun pitäisi sanoa/purkaa oloa. Yritin torstaista lähtien kirjoittaa blogia puhelimen bloggerilla, mutta se ei suostunnut toimimaan. Ja nyt minulla on kone kun kysyin saanko koneen. Siis olen osastolla jälleen kerran, marraskuussa juu pääsin pois ja viime viikon Keskiviikkona jouduin akuuttiin sanoin niille, että ei minulla ole hätää. Mutta eihän minua uskottu, eikä lääkkeistä puhuttu ollenkaan, joka on tosi väärin. Siis jätin lääkkeet syömättä kun koen olevani paljon paljon vahvempi ilman lääkkeitä. Toki siitä olisi järkevänä puhua esim avohoidossa. On vaan kai, että joudun syömään lääkettä. Niin kauan kun saan luvan lopettaa lääkityksen, mutta se tuntuu tositosi väärältä. Kun olen syönnyt 13 vuotiaasta lähtien lääkettä ja lääkettä. En minä tiedä, miksi minuun just pumpataan lääkettä koko ajan lisää ja lisää. Yritän todella kovasti tähdätä siihen, että hoitoni on lyhyt. Sitoudun lääkkeisiin, vaikka ajatus on tosi kielteinen tällä hetkellä lääkkei...

En tiedä mistä aloittaisin kirjoittaa. Tässä on pieni pulma. Enkä tiedä mistä aloittaisin purkaa tätä asiaa. Ei minulla mitään hätää viellä ole. Pian voi ollakin. Pelottaa suunattomasti, enkä uskalla puhua asiasta, en kenellekään. Olen jutellut yhden ystäväni kanssa, hän tukee asian kanssa. En usko, että se auttaa tällä hetkellä minua. Koska olen huomannut, että olen laihtunnut... En tiedä paljonko, mutta jonkin verran on tullut painoa pudotettua. Säikähdin asiaa, mutta nyt olen tyytyväinen asiaa. Olen aina halunnut painaa sen verran mitä painoin kun sairastuin syömishäiriöön. Sitten minulle aloitettiin syöttää lääkettä joka lisäsi ruokahalua tosi paljon. Lihoiin kymmenen kiloa.  Kun menin viimeiselle osasto jaksolle, joka päättyi pari kuukautta sitten, sain pudottettua painoa 5kg, mutta en hyvällä tavalla vaan huonolla tavalla. Kun menin kuntoutus osastolle hetki meni kun opin syömään niinkuin "normaalisti" kun tutustuin osastolla yhteen ihmiseen. Opin syömään. Ei ruoka etön...

Tässä on parisen viikkoa kun viimeksi kirjoitin. Joulu meni niinkuin suunittelin eli olimme perheen voimin äitillä. Kuten uusi vuosi olimme äitillä. Tuli joulu lahjoja, mutta parasta oli se kun sai olla koko perheen voimin. Lahjaksi tuli, käsipyyhkeitä, lakanat, yöpuku yms... Uutena vuotena syötiin nakkeja ja käytiin katsomassa kaupungin ilotulituksen siskon kanssa. Vointini: On vaihtelevaa, välillä mennää lujaa ja välillä laiskottaa tosi paljon eikä kiinosta tehdä mitään. Ensi kuussa alkaa poveria-hanke, en tiedä miten jaksan alkaa käymään siellä. Ja olen todella pohtinnut sitä, että saisin kotihoidon pois elämästäni. Myös sitä, että mun ei tarvisi syödä lääkkeitä.  kysyin eilen sairaanhoitajaltani jos minun lääkityksen saisi purettua. En näe syytä enään siihen miksi pitäisi syödä lääkkeitä. Mutta vastauksena sain, että jos en syö niin olen todella pian uudelleen osastolla. En tietenkään halua sitä.  Haluan elää samalla tavalla kuten pikkusisko eli ilman väsyttäviä lääkkeitä...