Elämä on mitä on!

Täyttä totta on edelleen, että haluan laihtua. Kävin syömässä hiukan ruokaa, koska muuten tästä osasto jaksosta ei tule loppua vaan joudun kuntoutus osastolle. Ja sinne en halua mennä. Toinen asia, avohoidosta tulee sairaanhoitaja kolmen viikon kuluttua, saas nähdä millä osastolla olen sillon. Toivon kovasti, että asiat lähtee menemään toiseen suuntaan. Muutos vaan lähtee minusta, ei kenestäkään muusta! Pelottaa valmiiksi jo ilta, en ole pystynnyt ottaa lääkettä kahtena päivänä. Ja voimat on vähissä tapella asioista. Minulla oli kotona kaikki tosi hyvin. Ja se kun jätin lääkkeet syömättä oli tositosi väärin ja muka luokitellaan itsetuhoisuudesta. Ei, ei minun mielestäni, mutta pakko vaan jotenkin kääntää tämä kelkka toiseen suuntaan. Oli inhottava/ikävä nähdä avohoidon sairaanhoitajani. En tiedä miten pystyn näkeemään hänet kolmen viikon kuluttua.

Joudun luopumaan mun rakkaasta koirastani, tiesin tämän. Tiesin sen, että äiti loukaantu minulle, siitä kun olen täällä ja siitä, että en pysty elämää "normaalia" elmää! Vihaan totaalisesti itseäni, niin paljon eikä sille ole mitään rajaa. En tiedä, mitä mun pitää tehdä. Oon neuvoton ja ihan lopussa. En jaksa kamppaila, en millään! En jaksa enempää kirjoittaa, enkä tiedä mistä kirjoittaisin!