Maailma kaatuu niskaan!
En oikein jälleen kerran tiedä mistä minun pitäisi sanoa/purkaa oloa. Yritin torstaista lähtien kirjoittaa blogia puhelimen bloggerilla, mutta se ei suostunnut toimimaan. Ja nyt minulla on kone kun kysyin saanko koneen. Siis olen osastolla jälleen kerran, marraskuussa juu pääsin pois ja viime viikon Keskiviikkona jouduin akuuttiin sanoin niille, että ei minulla ole hätää. Mutta eihän minua uskottu, eikä lääkkeistä puhuttu ollenkaan, joka on tosi väärin. Siis jätin lääkkeet syömättä kun koen olevani paljon paljon vahvempi ilman lääkkeitä. Toki siitä olisi järkevänä puhua esim avohoidossa.
On vaan kai, että joudun syömään lääkettä. Niin kauan kun saan luvan lopettaa lääkityksen, mutta se tuntuu tositosi väärältä. Kun olen syönnyt 13 vuotiaasta lähtien lääkettä ja lääkettä. En minä tiedä, miksi minuun just pumpataan lääkettä koko ajan lisää ja lisää. Yritän todella kovasti tähdätä siihen, että hoitoni on lyhyt. Sitoudun lääkkeisiin, vaikka ajatus on tosi kielteinen tällä hetkellä lääkkeisiin. Tuntuu tosi väärältä syödä lääkkeitä. Hoitoni on lyhyt jos/kun sitoudun lääkkeesiin. Ja se miten minut toimitettiin akuuttiin on tositosi väärin. Kaikki tämä on väärin, koska en ole sairas, en tarvitse hoitoa. Kaikki oli kotona tositosi hyvin, ihan oikeasti. Vaikka moni luulee, että kotona mulla oli tosi huonosti asiat. Asialle ei vaan nyt voi muuta kuin hyväksyä ja kamppailla, että pääse pian pois osastolta. No kampaillu on ehkä hiukan väärä sana, mutta antaa olla.
Päivät menee tosi hitaasti, aamulla on herätys (no oli kotonakin kun kotihoito tuli) Pelkään suunattomasti, että tuotin äitilleni pettymyksem jälleen kerran, kun jouduin osastolle. Yritin puhua siitä, että jos lääkkeet lopetettaisiin. Kukaan ei kuunellut ei kukaan. Yritin täälläkin puhua, että en haluasi syödä lääkettä. Eihän sitä kuuneltu "sä meet huonompaan kuntoon jos et syö lääkettä" Ei sitä voi tietää kun olen syönnyt nuoresta asti lääkkettä, aina jotain lääkkettä.
Tällä hetkellä ei ole muuta mahdollista kuin hyväksy asia niin, että joudun syömään lääkettä. Ja joskus sitten toivon mukaan puretaan. Se on sen ajan murhe sitten.
Olen aika väsynnyt kun en pääse pihalle, paitsi sisäpihalle (tupakalle)
Syöminen: syön jonkun verran, mutta se tuntuu tositosi väärältä. En näe itseäni kauniina, en missään tilanteissa. Olen kyllä ollut tyytyväinen, mutta nytten jotenkin ajatus itsestä on tosi alhainen. Toivon mukaan se korjaantuu jossain vaiheessa ja uskon, että korjaatuu. Tavalla tai toisella! Eri yritän kamppaila sitä vastaan, että hyväksyn itseni juuri sellaisena kun olen. Tällä hetkellä se on tositosi vaikeeta! Siitä selvitään, asiasta on vaikea alkaa työstämään. Uskon kyllä, että jossain vaiheessa uskon, että pystyn puhumaan asiasta. Tällä hetkellä en pysty puhumaan, en kenellekään. Sitten kun olen valmis puhumaan asiasta niin puhun. Toki olenhan minä nyt tässä puhunnut asiasta. Mutta tarkoitin avohoidossa puhun asiasta kun olen valmis. Oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille!
On vaan kai, että joudun syömään lääkettä. Niin kauan kun saan luvan lopettaa lääkityksen, mutta se tuntuu tositosi väärältä. Kun olen syönnyt 13 vuotiaasta lähtien lääkettä ja lääkettä. En minä tiedä, miksi minuun just pumpataan lääkettä koko ajan lisää ja lisää. Yritän todella kovasti tähdätä siihen, että hoitoni on lyhyt. Sitoudun lääkkeisiin, vaikka ajatus on tosi kielteinen tällä hetkellä lääkkeisiin. Tuntuu tosi väärältä syödä lääkkeitä. Hoitoni on lyhyt jos/kun sitoudun lääkkeesiin. Ja se miten minut toimitettiin akuuttiin on tositosi väärin. Kaikki tämä on väärin, koska en ole sairas, en tarvitse hoitoa. Kaikki oli kotona tositosi hyvin, ihan oikeasti. Vaikka moni luulee, että kotona mulla oli tosi huonosti asiat. Asialle ei vaan nyt voi muuta kuin hyväksyä ja kamppailla, että pääse pian pois osastolta. No kampaillu on ehkä hiukan väärä sana, mutta antaa olla.
Päivät menee tosi hitaasti, aamulla on herätys (no oli kotonakin kun kotihoito tuli) Pelkään suunattomasti, että tuotin äitilleni pettymyksem jälleen kerran, kun jouduin osastolle. Yritin puhua siitä, että jos lääkkeet lopetettaisiin. Kukaan ei kuunellut ei kukaan. Yritin täälläkin puhua, että en haluasi syödä lääkettä. Eihän sitä kuuneltu "sä meet huonompaan kuntoon jos et syö lääkettä" Ei sitä voi tietää kun olen syönnyt nuoresta asti lääkkettä, aina jotain lääkkettä.
Tällä hetkellä ei ole muuta mahdollista kuin hyväksy asia niin, että joudun syömään lääkettä. Ja joskus sitten toivon mukaan puretaan. Se on sen ajan murhe sitten.
Olen aika väsynnyt kun en pääse pihalle, paitsi sisäpihalle (tupakalle)
Syöminen: syön jonkun verran, mutta se tuntuu tositosi väärältä. En näe itseäni kauniina, en missään tilanteissa. Olen kyllä ollut tyytyväinen, mutta nytten jotenkin ajatus itsestä on tosi alhainen. Toivon mukaan se korjaantuu jossain vaiheessa ja uskon, että korjaatuu. Tavalla tai toisella! Eri yritän kamppaila sitä vastaan, että hyväksyn itseni juuri sellaisena kun olen. Tällä hetkellä se on tositosi vaikeeta! Siitä selvitään, asiasta on vaikea alkaa työstämään. Uskon kyllä, että jossain vaiheessa uskon, että pystyn puhumaan asiasta. Tällä hetkellä en pysty puhumaan, en kenellekään. Sitten kun olen valmis puhumaan asiasta niin puhun. Toki olenhan minä nyt tässä puhunnut asiasta. Mutta tarkoitin avohoidossa puhun asiasta kun olen valmis. Oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti