~mut joskus viimeinen valo sammuu koita muistaa, tää ei oo ikuista~

Mä en ole oikein tehnyt mitään erikoista. Suurimmaksi osaksi olen ollut kotona. Tänään heräsin 6.00 tai noh okeastaan puoli seitsämän. Yhdeksäksi menin osastolle, siellä olin yhteen. Piti jakaa dosetti ja oli lääkkeen seuranta mikä kestää kolme tuntia. Palailin kotiin n. 14.00. Ja koirat oli tehnyt ihanan ylätyksen, repinnnyt kaksi rättiä ja sienen. Ihana siivota niitä olkkarista. No onneksi on pieniä tuhoja ku isoja. Koska se olisi hirvittävää jos esim sohva olis kappaleineen.
Tänään meen siskon kanssa käymää valossa jotain tekemään en oikein tiedä mitä.
Mä ootan niin paljon muuttoa, en ees malta odottaa. Vaikka siellä pitää maalata ja sitten laittaa tavaroita pakoilleen. Jotenkin se on kivaa saada omanlaisen kodin. Sit myös ootan, että koulut alkaa niin näkee useammin kavereita mitä nyt. Ja saan olla maanantaista perjantaihin kavereitten kanssa toki saan uusia tuttavuuksia, koska ne jota tunnen on jo joko kolmanalla vuodella tai sitten toisella vuodella. Minä vasta meen ensimmäiselle vuodelle, vähän jännittää miten tutustun uusiin luokkalaisiin ja saanko uusia kavereita. No onneksi on jo tuttuja niin ei tarvii ainakaan heti olla yksin. Vaikka tutustun nopeasti uusiin ihmisiin oon sen verran sosiaalinen ihminen, mutta samalla kyllä vähän jännitän uusia ihmisiä. Miten ne tykkää musta. Tosi selkeetä "sosiaalinen" samalla "jännitän uusia ihmisiä" niin se vaan menee.
Keskiviikkona menen käymää taas osastolla siellä on pieni palaveri ku mul vaihettiin yksi lääke rakeeksi koska tabletti ei imeytynnyt niin hyvin, ja lääkepitoisuus jäi alle viitearvoja. Ja vihaan mennä keskiviikkona verikoisiin, se on niin ällöä ja alan kyllästyä ravata verikoikeissa. Muutenkin pelkään piikkejä vaikka oon totunnut siihen kun saan yhden lääkkeen jo piikkinä pakaraan. Sen takii saan sen piikkinä, että ei tuu enää osasto jaksoja. Ja jos tulis mielee että en halua enää syödä lääkkeittä tai tuntuu, että syön turhaa lääkkeitä "mihin mä tarviin lääkkeitä" mun sairauteen, jotta pystyn elää normaalia elämää ilman sairaalaa. Siitä olen tyytyväinen, että olen näin hyvässä kunnossa, sillon kun pääsin ekan kerran osastolta pois tai mitä nuorena olin osastoilla niin en koskaan ollut näin kauaa osastolla enkä näin hyvässä kunnossa mitä nytten. Olen jaksannut hymyillä vaikka siltä ei ole aina tuntunnut hyvältä ja piilottannut kaiken pahan olon. Minua hävetti näyttää, että mulla on paha olo. Se olisi vaa kannattannut näyttää jo nuorena tai näitinkin, mutta en niin hyvin mitä nyt tai en pystynnyt kertomaan että minulla on huono olo psyykisesti. Se nolotti minua. Ja nyt tän yli vuoden aikana olen opinnut puhumaan siitä ja kertomaan missä mennään.
Sillon kun jouduin ensimmäistä kertaa aikuispsykiatria osastolle niin se tuntu niin väärältä ja mun tarkoitus oli kuolla eikä jäädä henkiin.  Nyt olen ihan eri mieltä minä kuulun tänne ja mulla on jokin tarkoitus olla täällä. Minulla on "vakava" sairaus, siihen pitää heti puuttua jos oireita ilmenee, jotta se ei jätä pahempia jälkeä. Mun on viellä vaikea uskoa että mulla on jonkinlainen psyykkinen sairaus mut niin se vaan menee. Ja olen jotenkin hyväksynnyt sen osan minuna, minulle tulee välillä huonompia hetkiä ja välillä on niitä parempia päiviä kuten muilla, mutta huonompina hetkinä voi olla enemmän väsynnyt kui muut.  Sieltä vaan pitää ponnistaa ulos välillä se vaatii enenmmän voimia välillä vähemmän.  Edelleen kannustan muita menkään juttelee ajoissa, älkää jääkö yksin pahan olon kanssa. Hankkikaa nopeasti apua. Mulla se meni siihen, että tein radikaalisen päätöksen, mutta onneksi siinä ei tapahtunnut mitää vakavaa. Ja sen jälkeen sain apua! Kiitos siitä, että olen viellä hengissä! Ja jos on kysyttävää kysykää pois vastaan seuraavassa postauksessa!