Suunta kohti parempaan

Tänään oli vaikea nousta ylös sängystä, mutta kun sain otettua niskasta kiini. Huomasin kuinka iloinen olen ja huomasin senkin että, mä selviän tästä! Mulla on pari ihanaa ystävää jotka jaksaa tsempata mua eteen päin. Ja niin teenkin. Olen päätännyt että, selviän tästä. En ollutkaan niin pohjalla, mutta meinasin tipahtaa pohjalle. Sain otteen reunasta ja jaksoin kiipeä pohjan seinämöö pitkin "turvaan"

Mulla ehkä kevenetään  koulua jonkin verran. Joka on ehkä tähän asti tosi hyvä juttu. Sitten ei tule "takapakkia" nyt tuli mut siitä selvittiin vähin vammoin joka on tosi hyvä juttu.
Voin tosiia paljon paremmin, joka on tosi hyvä juttu. Odotan sitä että, pääsen taas koulun penkille. Olisin valmis lähtemään täältä pois jo, mutta aika ei ole vielä. Ahdistusta on sillon tällöin. Niistä olen selvinnyt ahdistushallinta keinojen käyttäjen. Ja välillä olen tarvinnut lääkettä ahdistuksee.
Olen taas niin "iloinen" (parempi vointinen) mutta matkaa on jonkin verran taas ihanaan elmään.
Se tulee koko ajan, se on ihan nurkan takana. Kohta aurinko alkaa paistaan minun risukaasaan.
odotan tosi paljon että, pääsen kohta kouluun takas. Toki riippuu miten mitkän saikun saan. Toivottavasti olisi vaan tämän kuun loppuun asti. Ettei mitään 3kk sairaslomaa, vaikka olen  pakkohoidossa 3kk mutta, sen pystyy peruttaa. Toden näköisesti se perutetaan koska vointini on alkannut menemään hienosti eteen päin. Olen pystynnyt syömään lääkkeitä eikä äänet enään häiritse minua. Sen taki olen pystynnyt ottaa aamulääkkeet ilman mitään turhaa "kiukuttelua" Äänet sai minusta vallan, mutta nyt olen saanut äänistä vallan, eli johdan ääniä ja minua itseäni. Eikä äänet hallitse minua ja ohjaavat minua tekemään typeriä päätöksiä. Harmittaa vaa että, ehdin olla koulussa vaan n. 3vk mutta ehkä oli parempi ottaa aikaisemmin apua vastaan kuin liian myöhään. Tänään äiti tulee käymään katsomassa minua. Mikä saa aina minut piristymään. Tällä hetkellä voisi sanoa että olen lähes tulkoon onnelline, vaikka matkaa on jonkin verran. En tarvis enään kyllä sairaala hotoa, vaan kotia hetkeksi saikkua, esim pari viikkoa. Mutta katotaan mitä lääkäri sanoo perjantaina, kuinka kauan hoito jatkuu ja niin edelleen. Kovin haluan jo kotiin moikkaamaan elmoa ei ole viellä mahdollista. Toivottavasti se olisi pian mahdollsita. Koska kova ikävä.
Olen saannut mukavan tyypin hengailu kaveriksi. Saadaa nauraa yms.

Mitä tein ekat päivät: nukuin, en pystynnyt syömään (niin paha olo) itkin ihan saamaristi tuntui siltä että, olin petännyt perhettä. En jaksa käydä koulua luulin että, ne ei ymmärrä. Olin väärässä.
Ekat päivät on tosi hämärässä, ja melkein en muista miten päädyin osastolle, mutta kyllä muistan tilanteen. Miksi kirjoitan aina silloin kun olen osastolla, koska on pakko purkaa omia ajatuksia. Koulussa en kerinnyt kirjoittaa koska viikot oli hyviä, mutta loput päivät alkoi olemaan raskaita.
Nyt tiedän mitä teen kun pääsen kouluun, otan kevennetyn viikon, eli oon ma-to tai ti-pe miellummin ma-to koska, maanantaina on atto aineita kuten torstaina. Olen huomannut, että elämässä on pakko mentävä eteenpäin. Vaikka tulisi ihan mitä vaan vastoinkäymisiä.
Kysymiksiä saa laittaa, vastaan jos tuntuu oikealta vastata!? :D 
mutta oikein hyvää päivän jatkoa teille!