Osa 2

Ensimmäisessä osassa kerroin kun aloin sairastamaan lastenkodissa. Jos et ole lukennut ensimmäistä osaa pääset tästä klik
Elikkäs muutin muistaakseni 7-luokalla pienryhmäkotiin joka oli hollolassa. Näin siskoa harvemmin mutta kumminkin jonkin verran. En silloinkaan osannut itkeä asiasta että, minut on siiretty toiseen paikkaa. Noihin aikoihin kun aloin sairastaa psyykisesti niin en juuri itkennyt olenkaa, en osannut.
Minun ongelmat ei hävinnyt, alkoi syömisen kanssa olemaan ongelmi kuten mainitsin jo ensimmäisessä osassa. Osasto jakso ei katkennut mitenkään. En pystynnyt mennä kouluun koska, kiusattiin. Yhtenä aamuna sain hirveät raivarit kun en halunnut mennä kouluun. Aloin huutaa, paiskomaan tavaroita. Hajotin peilin juoksin vessan viiltelemään. Ohjaajat pääsi vessan sisälle. "raahasivat" minut sohvalle istumaan. Olin tuolloin ihan omassa mailmassa. Kun istuin sohvalla tuijotin pitkiä ikkunoita ja ajattelin kun he päästävät minusta irti hyppään ikkunan läpi. Mutta niin ei tapahtunnut, jouduin osastolle. En muista kauan olin osastolla viikko tai kaksi. Jossain vaiheessa tuli tutkimusjakso nuorisospykiatrian osastolle joka piti kestää kuukauden mulla se kesti kaksi kuukkauta, tutustuin ihaniin ihmisiin mutta, vihasin käydä sairaalakoulua. Sillon en jaksannut mitenkään keskittyy kouluun, yritin kumminkin kovasti. Parina kertana pääsin osastolta hatkoille. En tiedä miksi aina kumminkin palasin osastolle vaikka, halusin kuolla. Hollolassa en ehtinnyt kauaan asua kun laitos muutti Lahteen. Jossain vaiheessa sisko muutti pois Lahdesta. Jäin tavallaan yksin.

Laitoksessa "kiipeilin seiniä pitkin" sillon kun minulla ahdistava olo ja levoton olo. En pystynnyt kontroloimaan omaa käytöstä mitenkään. Joskus auttoi kun lähdin juoksu lenkille tai muuten vaa kävelemään. Joskus lähdin iltamyöhään ulos kävelemään vaikka, pelkäsin pimeetä. Oli vaan pakko päästä liikumaan ja purkamaan ahdistusta. Lahdessa kun asuin pienryhmäkodissa niin ei ne osasto jaksot hävinneet mitenkään. Koko ajan vaan nostettiin lääkitystä ja vaihdettiin ja laitettiin tarvittavia.
Monet kerrat riehuin, hajotin ovia/tavaroita. En vaa pystynnyt kontroloimaan omaa käytöstä. Välillä yksi nimen omaan yksi hoitaja otti kainoloon minut ja sano että, ei tapahdu mitään pahaan. Siinä meni jopa pari tuntia, että rauhoituin ja sain moneen vuoteen itkettyä. Jonkun läsnä olessa ja muutenkin en ollut itkennyt moneenmoneen vuoteen kun ohjaaja otti minut ensimmäistä kertaan kainaloon ja sano että, ei ole mitään hätää. "olen tässä sinun turvana itke niin paljon kun pystyt" Muistan nuo sanat aina. Siitä lähtien opin itkemään vaikka, siinä meni se kaksi tuntia.
Olen kiipeilyt talon katolla ja huutannut että, tapan itteni en jaksa. Se aina johdatti osastolle,
Jossain vaiheessa tuli täyteen vuosi että, olin ilman osasto jaksoa. Muistan sen kuinka iloinen olin asiasta ja ajattelin että, vihdoin selvisin tästä kaikesta.
Muutin 18-vuotiaana laitoksesta pois omaa kaksioo. Muistan aina sen päivän kun olin iloinen jes oma koti mutta, sinä iltana itkin. Tuntu että olen ihan yksin. Ilman aikuisia ilman muita laitos kavereita. Se tuntu hyvältä mutta, samalla pahalta.

Laitoksen jälkihuolto

Keväällä kumminkin päädyin ottaa laitoksen jälkihuollon kun alkoi menemään huonosti enkä enään jaksannut pyörittää arkea. Sen talven jälkeen olin niin väsynnyt tuli Heinäkuu jolloin oli isän kuolinpäivä yritin ensimmäistä kertaa itsemruhaa, mutta pääsin pois akuutista laitokseen yöksi. Aamusta lähdin kotiin ja suuntasin siskoni kanssa tädin luo. Sisko ihmetteli mitä ympyrä jälkiä mun ihossa on. Ne oli siitä kun minut oli kytketty laitteeseen. Valehtelin jotakin mutta en muista mitä.
Kirjoitin tämän ensimmäiseen osaan jo mutta kirjoitettaan uudelleen. Kävin tosiaan Hämeenlinnassa koulussa hoiva-avaa. Mikä on nykyisin pelkkä valma. Oireeni paheni, aloin tuntemaan että, joku seuraa mua tai vainoaa. Suihkussa kun käännyin oveen päin kun pesin naamaa, en pystynnyt siihen koska pelkäsin että, joku puukottaa minut. Keittiössä oli sama juttu. Kun olin menossa yksi kerta menossa nukkumaan näin tummanhahmon makkarin säkkituolilla. Sanoin laitoksen ohjaajalle. Tuntu että, he eivät uskonnut mua. Sama jatku koulussa.

Sitten pikkuhiljaa alkoi tulemaan äänet. Ja sen muistan kun kävin nuorisopsykiatrianpolilla "ootko psykoosis" koska en muistannut mitä oli viikon aikana tapahtannut. Tosiaan tuli joulu vietin joulun perheen kanssa mutta, tammikuussa yritin jälleen kerran itsemurhan ja pahemmin. Olin neljä päivää tarkkailuosastolla, välillä lepareissa. Siitä siirryin Psykiatrian vastaanotto osastolle, sieltä siirryin kuntouttavalla. Tuolloin olin reili kaksi kuukautta. Varmaan jos olette lukennut sen ensimmäisen osan niin tiedätte jo, mut ne jotka ei ole lukennut niin pärjäsin noin. 3 viikkoa kotona. Kunnes yritin uudelleen itsemurhaa joka johdatti pariksi päiväksi tarkkailu osastolle sieltä suoraan kuntouttavalle, sillon olin puolitoista vuotta osastolla. 9.8.2016 kirjattiin ulos ja 31.8 tulin takas osastolla koska, masennuin olin ahdistunnut itsetuhoinen. Täällä ollaan ja tällä hetkellä voisin sanoa että, voin paremmin kuin koskaan. Sain rajoitetut vapaakävelyt. Ja minulla on oikeasti tahtoa voida paremmin ja ilman oireita, ja siihen kuulemma lääkärin mukaan pystyn jos he nostavat minun lääkitystä. Tälläinen sanoisko viiden vuoden sairaskertomus/ osastojaksojen kanssa. En muista mikä diaknoosi minulla oli silloin kun olin nuori.
Nämä on tullut julki blogissani että, minulla on määrittelemätön skitsofrenia, epävakaa personallisuus häiriö ja imbulsiivisyys häiriö.
Jos on kysyttävää laittakaa kommenttia ja kysykää pois.