Fuck this shit!

Eii, en voi hyväksyä, en vaan voi hyväksyä! Joudun kuntoutus osastolle ja se on 8.
Lääkäri sano, että hoito ei ole vältämättä pitkä kuhan nyt lääkkeet ja vointi näytäytyyn hyvältä ainakin kaksi viikoa. Niin voi alkaa miettimään kotiuttamista. Osasin kyllä jotenkin tämän asian odottaa. Sille ei voi nyt mitään, kun en ole vapaaehtoisesti vaan pakkohoidossa.
Sain tänää haettua lääkkeet, käynnyt aamupalalla ja lounaalla. Pelottaa mennä suunattomasti sinne, en tiedä mitä teen. Ahdistaa ajatus, että joudun kuntoutus osastolle. Yritän vaan ajatella, että se on hyväksi minulle. En tunne sieltä ketään, en ketään. Ihan vieras osasto minulle. Itkettää, mutta en halua itkeä! Todella toivon, että on tosi lyhyt hoito siellä, todella toivon. Ymmärrän sen myös, että tarvitsen vielä jonkin aikaa hoitoa, Mitä jos se on vuoden?!?  Ahdistaaa! En muuta voi sanoa kuin, että ahdistaa tosi paljon. En edes haluuis mennä 6, liian paljon tuttuja hoitajia.
Toivon mukaan isoveli tulee käymään huomenna minun luona katsomassa pikasesti ja tuomaan vaatteita + tupakkaa. Tuntuu pahalta jälleen kerran kun äiti ja pikkusisko lähtevät tallinnaan ja minä jään kaikesta paitsi. Minulla on niin huono olo, niin huono olo. Sitä sanoiksi ei voi pukea. Luulin, että selviän tältä akuutti osastolta pois. Toisin kumminkin kävi. En viellä tiedä, koska siirto on, kun nyt vasta on tehty lähete. Toivottavasti pian ja toivottavasti pian pääsen pois.
Tuntuu siltä, että kaikki haaveet kaatuu niskaan toden teolla kaatuu niskaa.

Tätä ei olisi tapahtunnut jos olisin syönnyt lääkkeitä. Tämä kaikki voi johtaa palveluasumiseen! Ei, ei sinne en halua mennä! Teen/näytän kaikkeni jotta pärjään kotona, mutta se näyttö on annettu jo (kai)
Elmo, joudun luopumaan siitä, en pysty edes ajatella asiaa itkemättä. En millään. Olen tuhonnut koko elämäni. Olisin viikon sisällä päässyt pois täältä, jos vaan olisin suostunnut aloittamaan lääkkityksen uudelleen niinkuin oli suuniteltu. Tämän siirron kuulin kasille tänä aamuna kun näin lääkäriä. Äiti ei osannut enää suhtautua asiaa mitenkään. Tai mistä minän mitä äitini ajattelee. Mitä jos oon koko pitkän kevään osastolla? En pysty ajattelemaan sitä mitenkään järkevästi, en mitenkään. Ajatukset on aiva sekaisin, niin sekasin, että ei pysty melkein ajatella mitään! Pelottaa mennä sinne suunnatomasti. Selviän, selviän mistå vaah ihan mistä vaan. Niin enköhän mä selviä tästäkin yli! Juttelin yhden hoitajan kanssa ja teki tosi hyvää. Ja sanoi, että nyt on mennyt pari päivää hyvin. Isoilla askeleilla olet menossa parempaa suuntaan! Oon niin tyytyväinen, kun sain kehuja. Voitan pelon, kuten syömis pelon, enköhän voita osasto vaihto pelon. Ainakin niin uskon. Minussa on todella paljon tahdon voimaa jaksaa hyvin ja rakentaa hyvän elämän, missä ikinä sitten olenkaan! Olen sisukas ihminen, enköhän pääse yli tästäkin vaiheesta yli. Se vaatii kovaa työtä, mutta minä voitan pelon/ahdistukset kaiken. Ja voitan itse itseni syksyllä kouluun, ihan oikeasti!