Järkevästi, mutta fiksusti

Illalla otin lääkkeet niinkuin piti, mutta se meni nestemäisenä. Oli hiukan vaikea ottaa lääkettä, mutta hyvin se meni. Hoitaja istu tovin minun kanssa huoneessa illalla. Itkin, itkun päälle melkein koko päivän. Itkin jopa lääkärin tapaamisessa, mutta en pystynnyt puhumaan asiosta mitään. On pakko päästä syksyllä kouluun pakko. Olen koht haaveillut siitä kolme vuotta, mutta aina on tullu sairaala keikka, mutta nyt se saa loppua, toden teolla saa loppua. Aion näyttää, että pystyn ottaa lääkkeet. Syön terveelisesti ja moni puolisesti. Sitten kun aika koittaa, että pääsen kotiin alan käymää Elmon kanssa lenkillä, käyn muutenkin. Jotenkin vaan on pakko liikkua.

Haluisin edelleen laihtua, mutta se on pakko tehdä oikein, eikä syömättä. Äiti sano minulle, että minun ei pidä laihtua, olen jo tarpeeksi hoikka. Mutta en ole tyytyväinen kroppaa. En halua olla syömättä, pitää olla melkein koko ajan sängyn pohjalla kun nouset sängystä niin pyöryttää. Kävin eilen joka ikisellä ruualla syömässä vähän ruokaa. Paitsi aamupala meni ohi. Ja jatkan tänään sillä, että alan käymään joka ikisellä ruualla syömässä. Muuten hoito vaan pitenee ja pitenee. Ja toinen asia mikä pidentää minun sairaala jaksoa on se, että jos en sitoudu lääkkeeisiin. Olisin ehkä päässyt viikon sisällä pois osastolta, mutta jotenkin ahdistaa/pelottaa mennä hakemaan aamu/päivä ja iltalääkkeet, koska siellä on muita. En pelkää ihmisiä, mutta  tuntuu tosi vaikealta mennä hakemaan ne päivälääkkeet.

Eilen hoitaja tuli pyytämään minut päivälääkkeille, aloin itkemään ja sanoin "en pysty" hoitaja kysyi "kysyi miksi" ja sanoin että ajatukset on aivan jumissa, enkä pysty ajattelemaan järkevästi. Hoitaja sanoin: olet oikeassa paikassa ja ei sinun nyt pidä miettiä mitään, lepäät ja syöt, vaikka ei ole nälkä. Itkin koko ajan. Sain haettua lääkkeet. Sitten menin välipalalle, söin banaanin, Hoitaja saattoi minut välipalalle ja sanoi jos tulee kamalan huono olo (ahdistaa) itkin koko ajan. Hoitaja jutteli minulle illalla uudelleen, en oikein muista mitä. Olen ylpeä, että sain haettua eilen illalla lääkkeet.
Tästä se nousu alkaa. Vaikka edelleen tuntuu tosi pahalta hakea lääkkeitä, aamulla pystyin hakea lääkket, olisko toisella kehotuksella, mutta hyvin se meni. Jopa kävin syömässä aamupalan (jugurtin, leivän, lasi mehua ja kahvia) Kalorit paukku, mutta pakko laihduttaa oikein, ei syömättä. Luin yhden kaverin blogia, missä hän puhui kauneudesta ja siitä, että pitää olla ylpeä itsestä sellaisena kuin on.
Tällä hetkellä itsellä on vaikea sopeutua siihen, mikä minä olen. Kai se pikku hiljaa halua parantuu, että alkaa välittämään itsestään. Meinasin sanoa eilen hoitajalle suoraan, että haluan laihtua 15kg. Ei, ei en puhunnut siitä. Olen päättännyt, että syön monipuolisesti ja säänöllisesti ja käyn sitten kun aika koittaa niin Elmon kanssa lenkille, Jos en joudu luopumaan siitä. Se jää nähtäväksi kuinka kauan joudun olla osastolla. Nyt pikku hiljaa tajusin, että ei syömättömyys johda mihinkään muualle kuin tiputukseen ja nenämahaletkuihin. Enkä todella halua sitä. Laihtua voi, mutta se pitää tehdä järkevästi. On aika puhua jollekin jossain vaiheessa, siitä että on vaikea syödä ja haluan laihtua.
Ajatukset kääntyy tosi paljon ja nopeasti, sille en voi mitään. En todellakaan halua sairastua yhtää enempään. Puolen tunnin päästä on ruoka, selviän siitä. Tahdon myös selvitä tosi nopeasti, pois täältä osastolta. Enkä sitä, että joudun olla taas/ehkä vuoden osastolla. Mutta tämä osasto jakso jää pian tähän. Näytän hoitajille mistä minuun on!
 Todellakin näytän ja näytän äitille, että pystyn syksyllä käymää koulua ja valmistun hoiva-avustajaksi. Näytän, että tämä osasto kiere jää tähän, ystäville, läheisille kaikkille koko maailmalle varsinkin itselleni!